Muiden selän takaa, poistu!

Sudet tappavat metsästyskoiria työssään, lampaita laitumille ja vievät lemmikkikoirat pihasta. Uhka sille, että Venäjä vyöryttää turvapaikanhakijamassan Suomen rajoille, on kasvanut. Hyökkäyssotaa Ukrainassa käyvän itänaapurin väki tunkee maahamme ensin iloisille ostosreissuille ja sitten liikekannallepanoa pakoon. Siinä muutama esimerkki viimeaikaisista tilanteista, joissa hallitus ministereineen on ensin pitkään vain levitellyt käsiään: ”Ei me pystytä, koska EU. Ei me pystytä, koska (keksi tähän joku pätevältä kuulostava syy)”.

Paine kasvaa, ja viimein alkaa tapahtua. Perussuomalaisten johtamasta hallintovaliokunnasta lähtee eduskunnalle sellainen kanta, jonka viesti on selvä: raja halutaan panna kiinni turvapaikanhakijavyöryltä, mikäli Venäjä masinoi väkeä liikkeelle. Kuukausia kestäneiden vaatimusten jälkeen myös turistiviisumien antaminen venäläisille keskeytetään. Kummassakin asiassa myös kansalaisten näkemys on selvä: rajat kiinni ja viisumit seis.

Suomalaista poliittista toimintaa vaivaa krooninen tarve paeta kovia tai muutoin epämiellyttäviä päätöksiä aina jonkun selän taa. Milloin se joku on Euroopan unioni, milloin joku tutkimus tai virkamies, milloin kansainväliset sopimukset tai ihmisoikeudet, jollaisina tunnutaan pitävän toisinaan Suomessa asumista, Kelan tukia ja suomalaista koulutusta. Kun katsoo naapuri- tai muihin jäsenmaihin, Suomessa mahdottomiksi kuvailtuja päätöksiä pannaan toimeen harva se päivä. Susia kaadetaan niin Virossa kuin Ruotsissa, turistiviisumeja ei myönnetä Venäjältä tuleville ja Puolassa on pantu rajat kiinni turvapaikanhakijavyöryltä. 

Suomi tulee kuitenkin aina perässä, tavalla tai toisella. Joko kriisin tai järkiintymisen myötä. Hassua sinänsä, kun muutoin hallituksestakin korostetaan aina Suomen ”edelläkävijyyttä”. Kun on kyse huoltovarmuudesta tai suomalaisten turvallisuudesta, edelläkävijyyden tavoittelu unohtuu. Seuraavaa herätystä odotan kuitenkin suden kannanhoidollisen metsästyksen suhteen: eduskunnan kanta on selvä, ja valiokuntamme tekemä mietintö yksiselitteisesti sanoo, että geneettisten seikkojen lisäksi on huomioitava sosiaalinen kantokyky ja taloudelliset kysymykset. Metsästystä on voitava harjoittaa, jotta susi pidetään ihmisarkana ja ongelmat mahdollisimman vähäisinä.

Ennen kuin ihmiset ottavat ohjat omiin käsiinsä, on kannanhoidolliselle metsästykselle luotava puitteet. Sukupuuttoon ei sutta olla tappamassa, eikä kestävällä metsästyksellä myöskään uhata suotuisaa suojelutasoa tai sen saavuttamista. Tällä kierroksella on viimein toimittava, ja lakattava menemästä kenenkään selän taa. Ei EU:n, ei ministeriöiden virkamiesten. Toimintaa, ministeri Kurvinen.

Kolumni on julkaistu Kalevassa 18.9.2022.

Karhuluvista valittaminen härskiä haitantekoa metsästäjille

Karhunkaatolupia myönnettiin alkavalle metsästyskaudelle vajaat 200 kappaletta, joista merkittävä osa on nyt enemmän tai vähemmän jäissä pienen, pöytälaatikkoon luodun luonnonsuojelujärjestön tekemän valituksen myötä. Valitusoikeutta ei tällaisilla henkilöillä ja järjestöillä pitäisi yksinkertaisesti olla, sillä heillä ei ole edes minkäänlaista kosketuspintaa kyseisten maaseutualueiden elämään suurpetojen kanssa. Betoniviidakosta on helppo huudella muille ohjeita, mutta annas olla, kun karhu tai susi aterioisi valittajien itsensä puutarhassa. Ehkä silloin olisi aivan toisenlainen ääni kellossa.

Valitus on silkkaa kiusantekoa, eikä sillä ole luonnonsuojelun kanssa mitään tekemistä. Karhujahdin aloittaminen vähintäänkin viivästyy, sillä merkittävä osa karhuluvista on asetettu toimeenpanokieltoon, eikä tilannetta välttämättä ehditä ratkaista ennen tulevaa viikonloppua. Luonnonsuojelijoiksi itseään kutsuvat henkilöt tekevät hallaa eivät pelkästään metsästäjille, vaan itselleen ja sitäkin enemmän karhulle, joka nauttii tällä hetkellä ihmisten ja metsästäjien parissa suurta kunnioitusta. 

Kannanhoidollisella metsästyksellä on pidetty karhu ihmisarkana ja sen aiheuttamat ongelmat ihmisille ja maaseutuelinkeinoille vähäisinä. Toisin on käynyt suden suhteen. Mikäli karhunkaatoluvat peruttaisiin kokonaan ja kannanhoidollinen karhunmetsästys joutuisi täysin uuteen arviointiin, on ihan aitona pelkona se, että karhuongelmat lisääntyvät ja vihankierre on jälleen valmis.

On täysin kiistatonta, että karhukanta on Suomessa vahva, ja karhunmetsästys on kaikki nämä vuodet ollut kestävällä tasolla. Luonnonsuojelijoilla ei asiaan pitäisi olla valittamista, mutta valitettavasti tänä päivänä metsästys nähdään kyseisissä piireissä aivan liian usein pelkkänä eläinten tappamisena, eikä sen merkitystä luonnolle ja koko yhteiskunnalle enää ymmärretä.

Valitusoikeutta on rajattava, ja lainsäädännöllisin muutoksin mahdollistettava karhunmetsästys, mikäli valitus menestyisi oikeudessa. Samoin Suomen on vaikutettava Euroopan unionissa, jotta karhu, susi ja ilves siirrettäisiin luontodirektiivin liitteestä IV liitteeseen V. Tätä on maamme hallituksen vietävä eteenpäin pikaisesti. Metsästäjät tekevät tärkeää työtä suomalaisen luonnon ja koko yhteiskuntamme eteen, ja sen työn on saatava jatkua.

Kirjoitus on julkaistu Kainuun Sanomissa 16.8.2022.

Katse omaan napaan

Nöyryys on hyve. Meille suomalaisille se on jopa niin tärkeä hyve, että alennumme nöyrtymään silloinkin, kun pitäisi pitää omaa puoltamme. Nöyrtyminen ja nöyristely vaivaavat myös suomalaisia poliitikkoja Euroopassa ja sitä kautta kokonaisuudessaan Suomen EU-politiikkaa. Harva se viikko Suomi on tilanteessa, jossa pitäisi nousta pystyyn ja lyödä lähestulkoon nyrkkiä pöytään todeten, ettei tällainen meno käy meille. Niin ei kuitenkaan tapahdu, ja taas tehdään kuten EU määrää.

Valtava unionin propagandakoneisto on vuosikaudet pitänyt huolen siitä, että suomalaisten EU-myönteisyys on pysynyt korkealla. Vaikka suomalaiset eivät luota eurooppalaisiin päättäjiin, äänestysaktiivisuus EU-vaaleissa on kuitenkin kaikista vaaleista sitä ihan surkeinta mahdollista. Europarlamentaarikoiksi päätyy aivan liian herkästi ihmisiä, jotka eivät suinkaan pidä Suomen, vaan esimerkiksi vihreän liikkeen puolta.

Esimerkiksi nyt näyttää siltä, että hakkeen polttamiseltakin ollaan EU:n toimesta viemässä uudistuvan energian status. Tällaiseen lopputulemaan oli EU-parlamentin ympäristövaliokunta suuressa viisaudessaan päätynyt – ja vieläpä tällaisina aikoina, kun energian ja polttoaineiden hinnat ovat karanneet käsistä, ja tilanne tulee seuraavan vuoden aikana pahentumaan entisestään. Venäjä jatkaa sotimista Ukrainassa, ja sen sijaan, että hallituspuolueiden kansanedustajat olisivat aidosti huolissaan suomalaisten hyvinvoinnista, saamme jatkuvasti kuulla puheenvuoroja, joissa ollaan huolissaan Ukrainan tilanteen heijastumista nälänhätään Afrikassa. Ongelmat eivät tule maailmasta loppumaan koskaan, mutta Suomen ja suomalaisten tehtävä ei ole huolehtia ensisijaisesti muusta maailmasta, kun omatkin ongelmat ovat hoitamatta.

Omaan napaan tuijottamista pidetään paheena, mutta joskus sillekin on paikkansa. Suomen omaan napaan katselu voisi auttaa poliitikkoja näkemään niiden ongelmien vakavuus, joiden kanssa suomalaiset nyt kamppailevat: asuminen, lämmitys, ruoka ja polttoaineet maksavat päivä päivältä enemmän. EU ei tuo tähän tilanteeseen helpotuksia, mutta Suomi voi joutua muiden eurooppalaisten laskujen maksajaksi, kuten viimevuotinen elvytyspaketti osoitti: me maksamme jo italialaisten energiaremontteja ja Espanjan lyhennettyä työviikkoa – seuraavaksi kenties polttoaineiden veronalennuksia.

Vastaavanlaisia helpotuksia suomalaisille ei Suomen hallitus vaikuta olevan tarjoamassa. Hallituspuolueilla olisi vähintäänkin peiliinkatsomisen paikka. Suomalaiset kulkevat nyt kriisistä toiseen, eikä kukaan välty elämisen kustannusten nousulta. Mitä enemmän ostovoima alenee, sitä useampi työpaikka on myös uhattuna. En halua luoda liiaksi synkkiä pilviä, mutta vaikeisiin aikoihin on varauduttava, ja katseet käännettävä nyt sinne omaan napaan, ja keskittyä huolehtimaan suomalaisten pärjäämisestä.

Kirjoitus on julkaistu Forum24-lehdessä 23.6.2022.

Perusarvot punnitaan kriiseissä

Ukrainalaiset ovat yli kahden kuukauden ajan puolustaneet sitä kaikkein tärkeintä: omaa kansaa ja kansan oikeutta omaan kansallisvaltioonsa sekä sen koskemattomuuteen ja itsemääräämisoikeuteen. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on myös aiheuttanut monenlaisia tuntemuksia meissä suomalaisissa. Vaikka sota on lähempänä Suomea kuin pitkiin aikoihin, suomalaiset eivät ole säikähtäneet, vaan maanpuolustustahtomme on noussut ennätyskorkeisiin lukemiin. Maanpuolustuskurssit ovat täynnä, ja tuskin kukaan enää kyseenalaistaa yleisen asepalveluksen merkitystä. Toisin kuin monet muut Euroopan maat, Suomi on pitänyt puolustuskyvystään ja varautumisestaan huolta. Näin tulee olla jatkossakin.

Ukrainan kansakunnan yhtenäisyys ja korkea maanpuolustustahto ovat ne ydinasiat, jolla ukrainalaiset itseään nyt puolustavat. Sota on myös voimistanut heidän kansallisidentiteettiään sekä kansallistunnetta. Ne eivät kuitenkaan kumpua tyhjiöstä, vaan kaikkia edellä mainittuja olisi myös rauhan aikoina vaalittava, myös meillä Suomessa. Emme me suomalaisetkaan tee puolustusvoimilla yhtikäs mitään, ellei kansa halua puolustaa maataan. Nato-jäsenyys ei tule sekään vaikuttamaan yleiseen asevelvollisuuteemme, sillä päinvastoin kuin jotkut olettavat, Suomen on nimenomaan pidettävä omasta puolustuskyvystään huolta, ja olimme Naton jäseniä tai emme, puolustamme ensisijassa itse itseämme kuten tähänkin asti. Ilman yleistä asevelvollisuutta en näe mahdollisena täyttää tätä tehtävää.

Kansakunnan yhtenäisyys pohjaa Ukrainassa perhearvoihin, uskontoon, kulttuuriin, perinteisiin sekä tukeen muilta mailta. Nämä ovat samalla niitä asioita, joiden ansiosta ukrainalaiset pystyvät myös selviämään kaikesta kokemastaan. Listassa on monta sellaista asiaa, mitä ei välttämättä pidetä meillä Suomessa oikein missään arvossa. Samaan listaan kuuluvat myös sellaiset perusarvot kuin isänmaallisuus ja kansallismielisyys. Ne eivät ole kirosanoja, niitä ei pidä hävetä. Ellemme itse pidä itseämme ja maatamme suuressa arvossa, ei sitä tee kukaan muukaan. Kansallisylpeys ja -tunne ovat kriisitilanteissa kantava voima.

Eteläisemmästä Suomesta kantautuu usein näkemyksiä, jotka soimaavat kansallisvaltioajattelua ja kertovat miten isänmaallisuuden tunteet hävettävät. Koen tämän hyvin vieraaksi. Ei ole olemassa maailmaa, jossa ei olisi lainkaan sotaa tai julmuutta. Oli kyse rauhasta tai vaikka ihmisoikeuksista, ne turvataan parhaiten vahvalla demokraattisella kansallisvaltiolla, joka pitää jokaisesta kansalaisestaan huolta. Sellaisella kansallisvaltiolla, jossa kansa on yhtenäinen, luottaa toisiinsa ja viranomaisiin. Se on suomalaisen yhteiskunnan menestymisen ja kriiseistä selviytymisen perusta.

Kirjoitus on julkaistu Kalevassa 24.5.2022.

Maaseudun lapset ansaitsevat koulunsa

Tänä päivänä ei syrjäkylillä ole palveluista jäljellä enää juuri mitään. Markkinat ja kuluttaminen ovat muuttuneet ja ymmärrettävästi vieneet kaupat ja kioskit, säästöpaineet ja keskittäminen ovat napanneet puolestaan terveysasemat. Paljoa kyläläiset eivät tänä päivänä kuitenkaan ole vaillakaan, mutta on yksi asia, jonka maaseutualueiden soisi saavansa pitää, nimittäin sen viimeisen palvelun: kyläkoulun. Kyläkoulu on kylän sydän, joka pitää yhteisön tiiviinä pitkistä välimatkoista huolimatta. Yhteisöllisyyttä joudutaan monilla muilla, tiiviisti rakennetuilla asuinalueilla luomaan tänä päivänä jopa keinotekoisesti, ja kaupungin rahallista tukea apuna käyttäen. Syrjäseuduilla sykkii usein yhtenäinen identiteetti, kotiseuturakkaus ja yhteisöllisyys, joka tarvitsee vain yhtä asiaa: sitä, että lapset saavat käydä yhteistä pientä koulua, joka tarjoaa tilat samalla myös kylän kaikelle muulle, vapaaehtoisvoimin pyörivälle toiminnalle.

Haasteet koulumaailmassa ovat tänä päivänä moninaiset, mutta niiden tarpeeton lisääminen sellaisilla päätöksillä, jotka pahentavat niitä entisestään, on hölmöläisten touhua. Taloudellista näkökulmaa ei pidä unohtaa, kun pohditaan kouluverkon tulevaisuutta lapsimäärän vähentyessä, mutta tärkeimpänä huomiona täytyy aina olla lasten etu. Lapset, jotka asuvat syrjemmässä tiiviimmiltä asuinalueilta, ansaitsevat aivan samanlaiset oikeudet kuin muutkin, mutta maaseutumaisten alueiden erityistarpeet tuntuvat unohtuvan. Ei ole lapsen edun mukaista, jos syrjemmässä asuminen tarkoittaa sitä, että he joutuvat järjestelmän heittopusseiksi.

Oulu on pirstaleinen alue, jossa asumista on niin urbaanissa kaupunkiympäristössä kuin syrjemmässä maaseudulla. Se on eittämättä vahvuus, ja sellaisena sitä pitäisi myös hyödyntää. Puheet elävistä kylistä ja niiden elinvoimaisuuden turvaamisesta ovat pelkkää sanahelinää, ellei erilaisten alueiden tarpeita haluta myös aidosti huomioida. Se on arvovalinta, ja se luo kustannuksia, mutta samalla myös paljon hyvää. Elävät kylät ja elävät maaseutualueet ovat Oulun vahvuus: ne luovat yrittäjyyttä ja houkuttelevat meille perheitä, jotka asuvat samanaikaisesti mielellään sekä lähellä luontoa, että kaupungin palveluita.

On täysin kiistatonta, että kyläkoulujen lakkauttaminen ei ole tuonut säästöjä. On niinikään kiistatonta, että pienet kouluyksiköt tuovat hyvinvointia ja yhteisöllisyyttä. Kiistatonta on sekin, että pitkät koulumatkat huonontavat oppimistuloksia. Kun 90 prosenttia maamme kyläkouluista on jo lakkautettu, ei liene paljoa vaadittu, mikäli loput säästetään ja niitä lähdettäisiin avoimin mielin kehittämään kouluina, joissa toimitaan lähellä luontoa, ja taklataan esimerkiksi erilaisten keskittymis- ja tarkkaavaisuushäiriöiden ilmenemistä sekä koulukiusaamista. Lasten edun nimissä, sillä jokaisella lapsella on oikeus oppimiseen.

Kirjoitus on julkaistu Kalevassa 28.2.2022.

Valtaa siirtyy heille joita sunnuntaina äänestetään

Merkittävä määrä valtaa ja veronmaksajilta kerättyjä euroja siirtyy kunnilta aluevaltuustoille, joiden tehtävistä eivät ole aina selvillä oikein ehdokkaat itsekään, saati äänestäjät. Edes ne ihmiset, jotka työskentelevät sosiaali- ja terveysalalla tai pelastustoimen tehtävissä, eivät ole täysin kärryillä siitä, mitä tapahtuu. Vuosisadan kenties tylsimmiltä vaikuttavat vaalit käydään sunnuntaina, ja me ehdokkaat olemme koronan sekaisissa tunnelmissa yrittäneet lähinnä huutaa, miten tärkeät nämä vaalit ovat, ja miten tärkeää on, että ihmiset äänestäisivät. 

Huudot ovat kaikuneet kuin kuuroille korville. Pessimisti ei pety, sanotaan, mutta äänestämättä jättäneet ihmiset taatusti pettyvät. Mitä suurempi osa äänestää, sitä enemmän tuleva aluevaltuusto näyttää kansalaisilta itseltään. Jos liikkeelle lähtee vain tietty osa väestöstä, valta valuu vain harvoille, eikä demokratian ja poliittisen uskottavuuden kannalta se ole hyvä asia. Hallituksen sote-uudistus on ollut susi, ja vaalien järjestäminen vuoden kylmimpään aikaan on joko tyhmää – tai laskelmoitua.

Aluevaltuustojen pitäisi säästää kustannuksissa, joita sote-palvelut tulevaisuudessa meille aiheuttavat väestön ikääntyessä. Hallituspuolueet ovat kuitenkin luoneet lähinnä hallintohirviön, joka nielee rahaa pitkään ennen kuin on pientäkään toivetta kustannusten pienenemisestä. Alueiden itsehallintoa uudistus ei tosiasiassa lisää, vaikka keskusta sanoisi mitä: rahoituksesta päättävät hyvin pitkälle tulevat hallitukset ja ministeriöt. Tulevaisuudessa on siis väliä, miten valtionvarat käytetään, koska sote-palvelut rahoitetaan siitä samasta potista; pannaanko asiat tärkeysjärjestykseen ja suomalaisten etu edelle, vaiko ei. Kuitenkin tällä hetkellä valmistellaan kaikessa hiljaisuudessa maakuntaveroa, vaikka se ainoastaan lisäisi kokonaisverotusta ja pahentaisi erityisesti pienten maakuntien elinmahdollisuuksia. 

Siitä huolimatta, että aluevaltuustojen työ näyttää synkältä tämänhetkisessä taloustilanteessa ja sote-alan ongelmien paisuessa päivä päivältä yhä pahempaan suuntaan, ei ole samantekevää, kuka asioista istuu päättämässä. Ei, vaikka valta uhkaa keskittyä, kun kaikista kunnista ei aluevaltuutettuja todennäköisesti tulla valitsemaan. Ei, vaikka rahoituksen määrästä päätetään aika lailla ylhäältä käsin. Nimenomaan näistä kaikista seikoista johtuen on tärkeää, että aluevaltuustoihin valitaan ihmisiä, jotka ymmärtävät maakuntamme eri alueiden ja kuntien erilaisuuden sekä ihmisten erilaiset tarpeet, ja pystyvät katsomaan asioita kokonaisuuksina. Te, hyvät pohjoispohjalaiset, päätätte, ketkä päättävät siitä, millaisia tulevaisuuden sosiaali- ja terveyspalvelusi sekä pelastustoimen palvelut ovat, ja mitä ne maksavat.

Kirjoitus on julkaistu Kalevassa 18.1.2022.

Luonnonsuojelu uhkaa metsästystä eikä päinvastoin

Pohjois-Pohjanmaalle ollaan jälleen perustamassa uusia luonnonsuojelualueita, tällä kertaa suojeluun ollaan antamassa peräti 36 000 hehtaaria valtionmaita. Maita, jotka ovat ovat meidän kaikkien suomalaisten yhteisiä metsiä, niittyjä ja rantoja. Maita, joista meidän kaikkien pitäisi pystyä nauttimaan, ja niiden, joilla metsästysoikeus on, harjoittamaan myös metsästystä. Lähtökohtaisesti perustettavat luonnonsuojelualueet joko kieltävät tai vähintään rajoittavat metsästystä kohtuuttomasti.

Metsästys ja riistanhoitotyö ovat luonnonhoitoa, ei suinkaan silmitöntä tappamista eikä sillä uhata luonnonsuojelua millään tavoin, vaan nimenomaan metsästyksellä myös tuetaan luonnon monimuotoisuutta. Pienpetopyynti, riistanhoito ja esimerkiksi kosteikkojen rakentaminen ja ylläpito tekevät hyvää luonnolle, samoin kuin vaikkapa hirvikannan sääntelykin on tärkeää metsillemme. 

Valitettavasti ymmärrys metsästyksestä on monilla aivan vääränlainen. Paine suojelualueiden perustamiselle tulee Etelä-Suomesta, mutta suojelu kuitenkin kohdistuu pääasiassa pohjoissuomalaisiin metsiin, vaikka on huomattava, että etelässä metsät ovat paljon meidän metsiämme monimuotoisempia. Tämä huomioiden tuntuukin, että suojelussa on usein kyse pelkästä moraaliposeerauksesta.

Suomalainen metsästys- ja eränkäyntiperinne on turvattava, mutta yhä lisääntyvät luonnonsuojelualueet uhkaavat tätä elämäntapaamme ja harrastusta, jota harjoittaa aktiivisesti arviolta 300 000 suomalaista. Käytännössä luonnonsuojelualueet uhkaavat paikoittain myös perinnemaisemaa, alueiden virkistyskäyttöä ja jopa luontoa itseään: luonnonsuojelun ei pitäisi tarkoittaa sitä, että pienpetojen annetaan tuhota lintukantojamme ja metsät sekä arvokkaat rantaniityt jätetään hoitamatta, jolloin ne eivät enää palvele myöskään luontoa eikä liioin eläimiä. Se on heitteillejättöä, ei luonnonsuojelua.

Perinteinen suomalainen luontokäsitys ja arvostus luontoa kohtaan on jotain, mitä pitäisi vaalia. Valitettavasti nykyisenkaltainen luonnonsuojelu ainoastaan lisää vastakkainasettelua, ja syyllistää metsästystä ja metsästäjiä ilman syytä. Taustalla vaikuttaneekin se, että ideologisin perustein metsästystä halutaan suitsia, ja mieluiten jopa kieltää kokonaan. Rajoituksia tulee niin EU:sta kuin kansallisin toiminkin, mutta tässä kiristyvässä ilmapiirissä meidän metsästäjien onkin yhdessä pidettävä puolemme aiempaa paremmin.

Kirjoitus on julkaistu Rantalakeudessa 22.11.2021.

Pohjoisen elämän perusasiat vallanpitäjillä hukassa

Pohjoinen kaipaa puolustajaansa vuosi vuodelta yhä kipeämmin – oli kyse sitten maamme edusta Euroopan unionissa, tai Oulun ja koko pohjoisen Suomen edusta Suomessa. Vallan keskittyessä Brysseliin tai eteläisimpään Suomeen ei pohjoisen etu päätä paljoa pakota. Politiikassa unohdetaan varsin helposti elämän realiteetit ja ideologialla aletaan ohjata päätöksentekoa suuntaan, joka on suomalaisille pahimmillaan hyvin tuhoisa.

Siinä missä EU haluaa metsistämme koko unionin yhteiset hiilinielut, ei omissa ministeriöissämmekään tunnuta ymmärtävän Pohjois-Suomen erikoispiirteitä ja saavutettavuusongelmia, jotka pahenevat päivä päivältä, kun esimerkiksi tiestömme rapistuu. Luonnos väyläverkoston investointiohjelmasta vuosille 2022–2029 lähti lausunnoille, ja Kuopiosta ylöspäin on tarjolla pelkkiä roposia ja kylmää kyytiä. Muutama miljoona kevyen liikenteen väyliin ei näillä leveyksillä lämmitä ketään, ei tavan suomalaista, mutta vielä vähemmän yrityksiä ja ihmisiä, jotka päivittäin kuljettavat raskaammalla kalustolla elintarvikkeita tai vaikka puutavaraa. Sitten kehdataan vielä ihmetellä, miksi maatilalle ei löydy jatkajaa tai miksi puutavara-autonkuljettajan työ ei kiinnosta nuoria – ei tietenkään, kun etenkin talvella saa pelätä jokaisena päivänä, pysyykö kuorman kanssa tiellä, vai löytääkö itsensä ojan puolelta.

Tässä kaikessa on kyse perusasioista ja arvovalinnoista, joita politiikassa on tehtävä. Moni poliitikko vannoo unionin nimeen, eikä edes halua edistää unionissa maamme etua, vaan omaa tai puolueensa ideologiaa. Tämä ilmenee metsäkeskustelussa: metsämme halutaan nähdä yhteisenä omaisuutena, vaikka tosiasiassahan valtaosa metsistämme on suomalaisten yksityisomaisuutta, joihin heillä on omistusoikeus. Elinkeinon harjoittamisen vapaus ja omaisuuden suoja unohtuvat, kun asioita ajetaan ideologiset lasit päässä.

Väyläverkoston osalta nousee esiin trendi, joka näkyy vähän kaikessa: keskittäminen. Näivettämällä harvempaan asuttua Suomea pakotetaan ihmiset kaupunkeihin. Muuttoliike ei ole mikään luonnonvoima, vaan seurausta poliittisista päätöksistä. Jos perusasiat eivät ole jossain päin Suomea kunnossa, siellä ei ole yrityksiä, ei työtä eikä elämää. On tärkeä osa suomalaisuutta saada asua, elää, yrittää ja toteuttaa itseään siellä, missä itsensä onnellisimmaksi kokee, joten koko Suomen pitäminen asumiskelpoisena on todella hyvä lähtökohta politiikalle, ja sitä me kansallismieliset poliitikot pidämmekin tärkeänä. Ei ideologia, vaan Suomen ja suomalaisten etu edellä.

Kirjoitus on julkaistu Forum24-lehdessä 1.9.2021.

Miksi juuri minua kannattaisi äänestää?

Omaan vankkaa kokemusta politiikasta ja minulta löytyy neuvottelukykyä, mutta periaatteeni eivät ole myytävinä. Mielestäni tärkeintä on rakentaa oululaista Oulua, jossa on laadukkaat peruspalvelut, turvallista elää ja yrityksillä hyvät toimintaedellytykset. Näitä asioita haluan olla jatkossakin edistämässä Oulussa, joka on edelleen pysynyt kotikaupunkinani, vaikka osan viikosta työskentelenkin Helsingissä. Maanantait ovat maakuntapäiviä, ja silloin on luontevaa hoitaa yhteisiä asioita kotopuolessa. Se jos mikä pitää osaltaan lujasti kiinni paikallisissa asioissa.

Tuon rohkeasti päätöksentekoon ja keskusteluun näkemyksiä, joita muista puolueista ei välttämättä uskalleta nostaa esille. Olivat ne sitten maahanmuuttoon tai vaikkapa kaupungin rahankäyttöön liittyviä asioita. Yhtenä esimerkkinä hankehumppa: nykyisin niin kuntapolitiikkaa kuin valtakunnan politiikkaa vaivaa hankepohjaisuus: erilaisin hankkein poliitikot saavat sitä hyvää, kivaa ja ihanaa, jota vaaleissa ovat ihmisille luvanneet. Osittain hankkeet ovat hyödyllisiäkin, ja antavat lisää rahoitusta esimerkiksi opetukseen silloin, kun valtionosuudet eli valtiolta saatava tuki ei ole riittävää (vaikka sen pitäisi olla!). Toisinaan hankkeilla kuitenkin ylityöllistetään opetushenkilöstöä, palkataan projektityöntekijöitä ja erilaisia paperinpyörittäjiä. On turhaa palkata päiväkoteihin taidekasvatusta lapsille antavaa henkilöstöä, kun tarve on ennemmin saada lisäkäsiä ihan sinne päiväkodin arkeen.

Toimin viimeiset neljä vuotta kaupunginhallituksessa ja maakuntahallituksessa ainoana perussuomalaisena, joten kukaan ei ole ”automaattisesti” ollut tukemassa esityksiäni tai kannattamassa näkemyksiäni. Tämä on tietysti kehittänyt neuvottelutaitoja, ja olenkin saanut sekä yksimielisesti, että äänestysten kautta esityksiäni lävitse. Koskivat ne sitten maahanmuuttoa, kulttuuria tai vaikkapa avoimia oppimisympäristöjä, jotka eivät tosiaankaan kaikille lapsille ole sopivia.

Politiikkaa olen tehnyt kauan, mutta pitänyt samalla kosketuksen aivan tavalliseen arkeen, ja vielä viime eduskuntavaaleihin asti jatkoin myös liiketalouden ylempiä korkeakouluopintoja. Kierrän mielelläni ympäri Suomen tapaamassa äänestäjiämme ja kuuntelemassa ihmisten ideoita ja huolia. Se antaa paljon poliittiseen työhön. 

Politiikka on ennen kaikkea ihmisten auttamista, paremman huomisen rakentamista. Todella usein joudun muistuttamaan, miksi me poliitikot olemme olemassa: Oulussa oululaisten ja eduskunnassa suomalaisten etua ajamassa. Oulun ei pidä olla mukana lähinnä tamperelaisia hyödyttävässä ratahankkeessa, samoin kuin ei Suomenkaan pitäisi olla mukana EU-elvytyspaketissa, josta hyötyvät aivan muut maat, kuin Suomi tai Suomen vienti.

Haluan jatkossakin olla antamassa oman panokseni Oulun ja oululaisten eteen. Kuten sanottua, minulta löytyy rohkeutta sanoa, ja kokemuksen myötä myös kykyä tehdä.

Raha ei tule seinästä eikä loputtomasti veronmaksajan taskustakaan


Kuunnellessani muiden kaupunkien suuruudenhulluja hankkeita ja investointeja, tuntee tietyllä tapaa ylpeyttä Oulusta, jossa ihan kaikkea ei ole hoidettu sentään niin huonosti, kuin monissa muissa paikoissa. Vaikka muualla saattaa mennä negatiivisessa mielessä lujempaa, kuin meillä, ei meidän pidä antaa siimaa turhille raharei’ille, kuten miljoonien eurojen arvoiselle, turhalle asuntomessualueen kävelysillalle tai ylihinnoitetuille taideteoksille. Tosiasia kun on, että meidän täytyy keskittyä edelleenkin toimimaan vastuullisesti, oli kyse sitten investoinneista, hankkeista, veronkorotuksista tai velan ottamisesta. Velkaa on liikaa ja verot ovat jo tapissa. Oulun tehtävänä on suoriutua lakisääteisistä perustehtävistään, ja kaikkeen muuhun tulee suhtautua terveellä maalaisjärjellä.

Pääministeri Sanna Marin heitti ilmoille hassun ehdotuksen siitä, että kuntaverosta pitäisi tehdä progressiivinen, jota se muuten jo on. Lisäksi alle 16 000 euroa vuodessa tienaavat eivät maksa kuntaveroa lainkaan. Tarkoittiko pääministeri, että kuntaveron progressiivisuutta pitäisi lisätä, jolloin aiempaa useampi ei maksaisi sitä lainkaan, tai vähemmän kuin nykyisin, ja verotaakkaa lisättäisiin toisesta päästä keskituloisille ja hyvätuloisille? Haluaako pääministeri, että kunnat karkottavat kunnasta ulkomaille tai vähemmän verottaviin kuntiin heidät, jotka tällä hetkellä tuovat merkittäviä summia asuinkuntansa kassaan? Meiltä karkaa jo nyt ulkomaille korkeakoulutettua väkeä, jota tarvitsisimme täällä kotimaassakin. Samaan aikaan hallitus houkuttelee tilalle kouluttamattomia maahanmuuttajia, mutta ei mennä siihen keskusteluun nyt.

Mikäli kuntaveron progressio olisi nykyistä voimakkaampaa, se houkuttaisi vasemmistolaisia puolueita (joita toisinaan tuntuvat olevan kaikki muut paitsi Perussuomalaiset) jatkossa nostamaan veroprosenttia herkemmin, koska se rokottaisi ”paremmin tienaavia”, joita monien mielestä saa verottaa vaikka kuiviin. Seurauksia ei nähdä lainkaan. Kaikenlaiset veronkorotukset osuvat kaikista kipeiten usein juuri keskituloisiin, erityisesti niihin nuoriin perheellisiin, jotka ovat juuri ottaneet asuntolainaa, rakentaneet kenties talon perheelleen, maksavat korkeampia varhaiskasvatusmaksuja ja niin edelleen. 

Palatakseni vielä investointeihin – niitä Oulussa on jo riisuttu, mutta toki aina ylimääräistäkin on. On selvää, että esimerkiksi sisäilmaongelmaisten koulujen korjaaminen tai uuden rakentaminen eivät ole investointeja, joita voi mielin määrin siirtää tai keskeyttää. Muttei ole kauaa, kun vaikkapa Laanaojan valaistukseen päätettiin laittaa, Perussuomalaisten vastustuksesta huolimatta, lähes miljoona euroa (700 000e). Sama summa jouduttiin viime vuoden päätöksillä säästämään erilaisista vanhusten palveluista. Kun kaupungin rahat menevät lähinnä sosiaali- ja terveyspalveluihin sekä sivistys- ja kulttuuripalveluihin, ne ovat niitä, joista on pakko myös löytää säästöjä. Täten niitä säästöjä on Oulussakin kissojen ja koirien kanssa kaiveltu esiin. Lähes kaikkialta. Pyhiksi lehmiksi ovat muodostuneet esimerkiksi teatteri ja maahanmuuton palvelut. Lopulta teatterin tuesta leikattiin vääntöjen ja äänestysten jälkeen 150 000 euroa, vaikka enemmänkin olisi voitu, kuten myös ehdotin. Maahanmuuton säästökohteita päätettiin esityksestäni äänestyksen jälkeen myös etsiä. Niiden etsimisen olisi kuulunut olla mukana, kun kaikkialta muualtakin etsittiin säästöjä.

Säästöjä tehdessä ateria- ja siivouspalveluiden ulkoistamispäätöksestä tuli lähestulkoon eräänlainen sota, mutta kun istuu viikosta toiseen etsimässä säästöjä ja päättämässä niistä, ymmärtää, että joskus on tehtävä sellaisiakin ratkaisuja, jotka eivät tunnu hyvältä. Yksityistämiseen en suhtaudu ideologisin lasein, en puolesta enkä vastaan. Jokaisen päätöksen teen tapauskohtaisesti, ja lähtökohtana on kaupunkilaisten ja kaupungin etu. On tietysti asioita, joita en suostu yksityistämään, kuten vesi.

Silloin, kun palvelu on saatavilla yksityisiltä toimijoilta, on pohdittava tarkoin, onko perustetta, miksi kaupungin palvelua pitäisi tuottaa ja kilpailla siten yritysten kanssa. Ulkoistamissopassa mielenkiintoista oli se, että sain jopa uhkaavia puheluita kannastani, ja Vasemmistoliitto yhdessä ammattiyhdistyksen kanssa jakoi ulkoistamispäätöksen hyväksyneiden valtuutettujen nimiä jopa maksetussa mainoksessa asti, vaikka he itse saarnaavat, miten vahingollista ”maalittaminen” on. Perussuomalaiset saivat asiaan läpi ponsiesityksen, jonka pohjalta ulkoistamispäätöksen seurauksia tarkkaillaan, ja palataan omaan toimintaan, jos sille on selkeä tarve ja syy.

Kaikki puolueet muuten olivat ulkoistuspäätöksen takana vielä alkuvaiheessa, mutta kun vaalit alkoivat olla liian lähellä, siellä tehtiin täyskäännös. Osa samasta väestä on kyllä ollut valmis lakkauttamaan kyläkouluja, vaikka niistä saatavat säästöt eivät välttämättä todellisuudessa edes toteutuisi, ja haitatkin ovat hyötyjä paljon suuremmat. Kyläkoulujen lakkauttamiseen suhtaudun itse hyvin kriittisesti, sillä jälleen on tarkkailtava seurauksia: kyläkoulun katoaminen alueelta voi olla iso kolhu ei pelkästään lapsille, vaan koko kyläyhteisölle ja alueen kehittymiselle.

Säästöt eivät ole aina helppoja, mutta niitä on löydyttävä ja niitä on tehtävä siten, että ne ovat järkeviä. Niiden on oltava perusteltuja, eikä budjetissa saa olla sellaisia pyhiä lehmiä, kuten kulttuuria ja maahanmuuttopalveluita, joihin ei uskallettaisi koskea. Korona mullisti taloudellista tilannetta entisestään, joten tuleva valtuustokausi ei tule missään nimessä olemaan helppo.