Perussuomalaiset ovat puhuneet jo vuosikausia turvapaikkajärjestelmän vioista, ja tänne tulevien ihmisten kotouttamisen mahdottomuudesta, sekä niistä syntyvistä kustannuksista. Syksyllä 2015 Suomi joutui kokemaan ennennäkemättömän turvapaikkavyöryn, kun maahan saapui kaiken kaikkiaan yli 30 000 ihmistä, kuka minkäkin rajan yli ja vaatien turvapaikkaa itselleen.
Turvapaikanhakijajärjestelmä oli valmiiksi rikki ja Suomessa alkoi tapahtua asioita, joista perussuomalaiset poliitikot olivat ”pelotelleet turhaan” jo todella pitkään.
Varsin nopeasti tulijatulvan alettua kävi selväksi, että turvapaikanhakijat olivat valinneet Suomen kohteekseen siksi, että täältä irtoaisi turvapaikka helposti, perheenyhdistäminen olisi mahdollista, ja tuet ovat parempia verrattuna muihin Euroopan maihin. Internetissä neuvottiin, mitä turvapaikanhakijan kannattaa viranomaisille valehdella, jotta oleskelulupa irtoaisi. Maahanmuuttovirasto sai kuulla samanlaisia, keksittyjä tarinoita. Kävi myös ilmi, että usein tulijoilla oli isojakin summia rahaa mukanaan, ja että he heittivät henkilöllisyystodistuksensa ennen rajaa menemään – peitelläkseen matkansa kulkureitin.
Vastaanottopalveluita alettiin ostaa julkisilla varoilla yksityisiltäkin toimijoilta täysin kilpailuttamatta, pääasiassa SPR:n toimesta. Kansalaisille uskoteltiin, että vuorokauden kustannukset per turvapaikanhakija olisivat noin 40 euroa, kun myöhemmin selvisi, että todelliset kustannukset saattoivat olla jopa noin 200 euroa vuorokaudelta henkilöä kohti. Nimekkäät poliitikot puolustivat turvapaikanhakijoiden vastaanottamista, vaikka samaan aikaan he saattoivat istua tilannetta härskisti hyväksikäyttävien ja turvapaikkabisnekseen erikoistuneiden yritysten hallituksissa.
Media loi kuvaa hätää kärsivistä naisista ja lapsista, vaikka tosiasiassa valtaosa tulijoista oli muodikkaasti pukeutuneita nuoria miehiä, kalliine matkapuhelimineen. Osa heistä tekeytyi alaikäisiksi, tosin ikätestaukset ovat useimmiten paljastaneet heidät täysi-ikäisiksi. Poliittinen vasemmisto ja muistakin puolueista tutut irtopisteitä kalastelevat poliitikot kaakattivat kilpaa ”ihmisoikeusoppineiden” kanssa kansainvälisistä sopimuksista, unohtaen kuitenkin Dublinin sopimuksen, jonka mukaan turvallisista maista saapuneiden turvapaikanhakijoiden hakemuksia ei tarvitsisi edes käsitellä Suomessa.
Perussuomalaiset ovat vaatineet jo pitkään maahanmuuton kustannusten selvittämistä, sillä kustannukset jakaantuvat sekä suoriin, että välillisiin menoeriin. Poliittiset vastustajat ovat vähätelleet maahanmuuton kustannuksia ja väittäneet maahanmuuton olevan rikkaus Suomelle.
Kun turvapaikkavyöryn kustannukset alkoivat selvitä, huomattiin, että pelkät vastaanottokeskuskustannukset olivat satoja miljoonia euroja, ja muut turvapaikkamenot yhteensä miljardiluokkaa vuodessa. Niistä erikseen on mainittava esimerkiksi turvapaikanhakijoille maksettavat tuet 90 miljoonaa, maastapoistamiskulut 22 miljoonaa ja poliisin lisätyön yhdeksän miljoonaa euroa.
Jos otetaan huomioon kaikki humanitaarisen maahanmuuton elinkaarikustannukset, ovat vastaanottokustannukset vain häviävän pieni erä kokonaisuudesta. Kun turvapaikanhakija saa oleskeluluvan Suomeen, valtio (eli veronmaksaja) maksaa korvauksia kunnalle kolmen vuoden ajan. Tämän jälkeen kunta joutuu käytännössä omilleen.
Ongelmaksi turvapaikanhakijoiden kohdalla muodostuu se, että he tulevat varsin erilaisen kulttuuripiirin alueelta. Heillä ei yleensä ottaen ole samanlaisia arvoja kuin länsimaissa, eivätkä he halua sopeutua suomalaiseen yhteiskuntaan, sääntöihin ja tapoihin. Työllistymisnäkymät näillä usein luku- ja kirjoitustaidottomilla ihmisillä ovat surkeat, mittavista ja kalliista kotouttamistoimenpiteistä huolimatta.
Kotouttamisessa ei ole onnistuttu muissakaan Euroopan maissa, vaikka esimerkiksi Ranskassa sitä on yritetty jo vuosikymmeniä kauemmin kuin Suomessa. On siis selvää, että tulijat eivät todellakaan kotoudu oletetussa kolmessa vuodessa, vaan jäävät kunnan harteille tulonsiirtojen saajiksi. Tilastojen valossa Afrikasta ja Lähi-idästä tulevat ihmiset eivät ole työllistyneet sen enempää hyvinä, kuin taloudellisesti huonoinakaan aikoina. Ei ole todellisia perusteita olettaa, että tilanne muuttuisi.
Paikallisen isoisän ryöstömurha Otanmäessä, lukuisat raiskaukset ja lukemattomat seksuaaliset ahdistelut ovat valitettavaa turvapaikkavyöryn satoa, joista osansa ovat saaneet myös oululaiset. Naiset ja nuoret tytöt ovat joutuneet ahdistelujen kohteeksi, eivätkä naurettavat oikeustuomiot tai hapuilevat kotouttamisyritykset ole saaneet näitä ihmisiä lopettamaan törkeää käyttäytymistään, joka heidän omassa kulttuuripiirissään voi olla täysin hyväksyttävää.
Kysyin valtuustossa syksyllä 2015, kuka ottaa vastuun Oulun kaupungin tilojen vuokraamisesta hätämajoituskeskuksiksi, ja näiden ihmisten päästämisestä Ouluun kuulematta kaupunkilaisia tai valtuustoa. Silloinen kaupunginjohtaja Matti Pennanen sanoi ottavansa vastuun. Kantavatko hän ja muut turvapaikkavyöryä edesauttaneet tahot vastuunsa taloudellisesta taakasta ja niistä ongelmista, mitkä he ja turvapaikanhakijat ovat luoneet? Eivät tietenkään kanna. Mainittu Matti Pennanenkin kiiruhti jo eläkkeelle.
On vain ajan kysymys, milloin myös terrori-iskut tavoittavat Suomen. Emme elä lintukodossa, vaan islamin ja Lähi-idän ongelmat seuraavat tulijoiden mukana. Ruotsissa tapahtunut maahanmuuttajien suosimien asuinalueiden ghettoutuminen ja jengien muodostuminen niissä ovat nekin seurausta löysästä maahanmuuttopolitiikasta, joka on antanut haittamaahanmuutolle mahdollisuudet rehottaa.
Turvapaikkakriteerien kiristämisen jälkeen Suomeen on jäänyt loisimaan ihmisiä, jotka eivät suostu palaamaan kotimaihinsa. Jälleen media ja muu poliittinen vihervasemmisto yrittää leipoa näistä ihmisistä systeemin uhreja, joiden pitäisi saada kaikesta huolimatta jäädä maahamme. Nyt siis laittomasti maassa oleskelevat henkilöt vaativat isoon ääneen rahaa, ilmaista majoitusta ja terveyspalveluita, muun muassa leiriytymällä viikkokausiksi osoittamaan mieltä.
Elintasopakolaisiksi todetut ihmiset eivät ole valmiita luovuttamaan vieläkään, vaan käyttävät surutta hyväksi naiiveja suomalaisia, jotka yrittävät pestä sieluaan ja kiillottaa omaa sädekehäänsä ”auttamalla hädänalaisia”.
Jos aidosti hädänalaisia haluaa auttaa, kannattaa suunnata tekemään vapaaehtoistyötä valtaville pakolaisleireille, joissa asuu miljoonia ihmisiä vailla sellaista omaisuutta, että he voisivat ostaa salakuljettajilta matkan Suomeen, kuten tänne tulleet nuoret miehet ovat jo tehneet.
Laaduttoman maahanmuuton myötä kohonneet kustannukset ovat kuntatasolla jo arkipäivää. Kulut liittyvät esimerkiksi koulutukseen, terveyspalveluihin, kaikenlaisiin kotouttamistoimenpiteisiin, monikulttuurisuustyöhön ja niin edelleen. Kustannuksia syntyy myös esimerkiksi kaupungin harjoittamasta välivuokrausjärjestelmästä, jolla vuokrataan vapailta markkinoilta asuntoja pääasiassa oleskeluluvan saaneille turvapaikanhakijoille. Valtio, eli myös oululaiset veronmaksajat, korvaavat kustannuksia Oulun kaupungille tiettyyn pisteeseen asti. Maksumies on jo tiedossa: sinä veronmaksajana maksat.
Turvapaikanhakijoina saapuneet ihmiset, jotka eivät koskaan tule olemaan nettomaksajia, tulevat kuluttamaan kaupungin varoja käytännössä elämänsä loppuun saakka. Onkin perusteltua todeta, että turvapaikanhakija syö sinunkin pöydässäsi, oululainen.
Seurakuntalehti Rauhan Tervehdys kieltäytyi julkaisemasta vaalimainostani, jossa kyseinen lause oli mainittu, vedoten lehden arvoihin. Myös kirkon toimijoiden tulisi vihdoin ymmärtää, että oikeasti hädänalaiset ovat jossain aivan muualla, kuin Suomessa turvapaikanhakijoina. Ei ole sydämettömyyttä olla antamatta huijareille mitään. Uusimman kyselytutkimuksen mukaan 57% vastanneista oli sitä mieltä, ettei kirkon tai aatteellisten yhdistysten tule suojella kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita. Eikö kirkolla ole tässä nimenomaan keskustelun paikka?
Päätöksellään perua mainokseni julkaiseminen, Rauhan Tervehdys rikkoo omia linjauksiaan siitä, että se tarjoaisi keskustelufoorumin erilaisille näkemyksille.
